Suoritin Tampereen Kalkussa etsintäkurssin syksyllä 2010. Tarkoitukseni oli tuolloin osallistua SPR:n ja Vapepan toimintaan mukaan, työt veivät kuitenkin mennessään. Töiden kuormittavuuden vuoksi oman vapaa-ajan kaipuu oli suuri.
Nyt saan tehdä itselleni tähän hetkeen sopivaa työtä. Rytmi on sopiva, viisi yötä ja viisi vapaata. Saan olla avuksi, mutta en koe tulevani riistetyksi.
Vapaaehtoisharrastus on ollut mielessä, erityisesti kadonneen henkilön etsintä.
Viime syksynä ilmoitin tietoni hälytyslistalle ja vasta nyt osallistuin ensimmäiseen etsintään. En tiennyt mitä odottaa. Otetaanko minut mukaan porukkaan vai koenko itseni ulkopuoliseksi. Osaanko toimia ryhmän mukana.
Hälytyksen vastaanottaessani olin juuri suunnitellut päiväni. Ensin oli tarkoitus käyttää asuntovaunu katsastuksessa, viimeisiä hetkiä viedään. Sitten olisi ollut eläintenhoito ja kaatopaikkareissu vuorossa, Katsastusasemalta puhelu kuitenkin kääntyi vaihteeseen, vielä puoli tuntia avaamisen jälkeen.
Samassa puhelimeen ilmestyi etsintähälytys. Kuittasin itseni osallistuvaksi.
Matka taittui moottoritietä pitkin 45min. Olin kietoutunut kaikkiin mahdollisiin suojavarustuksiin. Niskatuen kanssa tämä yhteiselo kyllä tuntuu hankalalta. Pää ei käänny ja verenkierto tuntuu lakkaavan. Muutenkin niska- ja selkävaivoista kärsivänä tuntuu koko häkkyrä tukalalta varusteelta. Kuitenkin riivin sen ylleni turvallisuudentuntua liehitellessäni.
Saavuin ennalta saamaani osoitteeseen. Kaksi Vapepan liiveihin sonnústautunutta kaveria lähti juuri autolla pihasta. Huomasin että olin hieman myöhässä. Käännyin eräässä risteyksessä väärään suuntaan ja olin nyt kymmenisen minuuttia jäljessä omasta ajatuksestani. Hetken mietin että lähdenkö perään vai hiivinkö etsimään ympäristöstä muita auttajia. Huomasin että kaksi henkilöä, keltaisissa liiveissä, käveli kohti edessäni seisseen rakennuksen etuovia. Lähdin perään.
Aulassa sain ilmoittautua. Sitten alkoi odotus. Etsijöitä vilisi ympärillä. Kaikilla tuntui olevan selvillä seuraavat vaiheet ja koko systeemin rakenne. Minä en tiennyt että pitääkö omatoimisesti osata lähteä seuraamaan joukkoa vai jäädä nöyrästi odottamaan ohjeita. Yritin hieman tiedustella konkareilta ja päätin luottaa asioiden menevän ihan omalla painollaan.
Jalkapartio kerättiin. Hetken kuluttua olimme metsän laidalla. Kävelimme peräkanaa edellisen päivän merkeille, tarkoituksena jatkaa eteenpäin alueen haravointia. Yritin muistella viiden vuoden takaisia oppeja etsintäkurssilta. Metsä ympärillämme oli vakaa. Ikäänkuin se olisi tiennyt mitä on tapahtunut, seuraten meidän havainnointikykyä.
Olin varautunut vainajan löytymiseen. Aika eikä kylmät yöt olleet etsinnän kohteena olleen henkilön puolella. Samalla kun kuljin eteenpäin, tarkasti huomioiden omaa aluettani, mietin että mahtaisiko vainajan löytyminen luonnosta olla järkyttävämpää kuin tilanteessa jossa vainaja löytyy omasta sängystään. Työni puolesta olen kuoleman kanssa tottunut elämään rinnakkain. Toisaalta niin myös henkilökohtaisessa elämässäni. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoitokodilla, saateltuani oman äitini ensin tästä elämästä eteenpäin. Suhtaudun siis kuolemaan arvostavasti, neutraalisti. Useimmiten.
Hetkeä ennen kuin oma osuuteni etsinnöissä päättyi, loukkasi samassa ryhmässä ollut etsijä jalkansa. Omin avuin hän pääsi tien varteen kävelemään, autokyytiä odottamaan. Seurasin kuinka eräs ryhmän jäsenistä otti tilanteen haltuun ja kietoi kylmägeelipussin loukkaantuneen jalan ympäri. Huolenpito jatkui.
Toinen ryhmämme jäsenistä kertoi olevansa kovin kylmissään. Minulla sattui olemaan ns. avaruuspeitto repussa ja tarjosin sitä viluiselle. Yksi ryhmäläisistä kietoi kylmissään olevan nuoren pelastuslakanaan ja piti häntä lähellään, luovuttaen näin omaa lämpöään lisäksi.
Kotiin päästyäni jäin päivän tapahtumia ynnäämään. Kuinka upeaa toisten auttaminen onkaan. Se ei ole vain avun antamista tuntemattomalle. Se on avun saantia tutuilta, puolitutuilta, vierailta. Yhteishenkeä ja päämäärän tavoittelua. Eikä unohdeta tuota tekniikkapuolta. Osalla oli mukanaan ihan perinteiset kompassit mutta myös noita itselleni vieraita gps-laitteita seurattiin tarkasti. Karttaa toiset lukivat yhtä taitavasti kuin ilmansuuntia. Minä tiesin vain oman paikkani vieruskaveriin nähden, suurinpiirtein.
Kotiutuessani kuulin että henkilö oli löytynyt, elossa!
Tuo päivä näytti minulle paljon. Ehdottomasti haluan oppia paremmaksi auttajaksi ja osallistua erilaisille kursseille. Kannattaa käydä tutstumassa SPR:n ja Vapepa:n sivuille ja kurssikalentereihin. Koskaan ei ole liikaa auttajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti