Jäätävää retkeilyä

Sain ajatuksen lähteä retkelle, metsään yöksi. Olin valinnut paikaksi viime kesältä tutun syrjäisen leiriytymispaikan. Kolmen tunnin etsinnän jälkeen oli bensa vähissä, niskat jumissa ja takapuoli tunnoton.

Oli tehtävä uusi suunnitelma. Lähinnä pohdinnassa oli kotiin paluu tai sitten satunnaisen paikan hyväksyminen teltan pystyttämistä varten. Muutaman aukean kävin metsäalueilta toteamassa ja jatkoin etsimistä. Vihdoin oli luovutettava ja tyydyttävä järvinäkymän sijasta umpimetsään.

Asettelin ajovarusteet pinoon ja vedin paksun villapaidan ylleni. Mökkini pystytin vanhojen kuusien alle. Kannoin kiviä nuotion rakentamista verten asumukseni viereen. Metsä oli kostea, päätin luottaa selviäväni tulen pitämisestä ilman metsäpalon vaaraa. Nuotion ylläpito vaati jatkuvaa risujen keräämistä. Paksummat puut olivat niin kosteita että lämmikkeeksi niistä ei ollut. Toisaalta olin tyytyväinen runsaasta savusta jonka ajattelin karkottavan eläimet kauemmaksi leiristäni.

Kun linnut lakkasivat viserryskonserttinsa, oli kuu noussut puiden taakse pilviverho vyötäisillään. Päätin painua maate. Eväspussin sidoin vähän matkan päähän puuhun kiinni. Ettei ainakaan karhu ensimmäiseksi teltastani tulisi syötävää kaivamaan.

Heräsin pari tuntia myöhemmin kylmissäni. Olin kietoutunut avaruuspeittoon ja makuupussi oli karvahattuun asti kiinni. Kylmä oli kuitenkin. Puin vielä ajovaatteet päälle ja sullouduin pussiin takaisin. Päätin yrittää vielä nukkua. Oli aivan liian pimeää leirin purkamista ajatellen. Uudelleen heräsin neljältä ja ajattelin että ellen nyt lähde kotia kohti niin järkeni lähtee. Pimeys oli alkanut jo vaihtua aamun sarastukseen kun sain kamat sidottua pyörään ja käynnistin Hondan.

Vajaa tunti myöhemmin tarjoilin vuohille ja kanoille aamukauraa ja koin olevani turvassa. Hiivin peiton alle vaimoa herättämättä. Tänään on ollut kurkku kipeä ja opin sen että telttakautta en ennen kesäkuuta aloita...

Vapaaehtoinen Pelastuspalvelu, Vapepa

Halu auttaa. Sehän on meinaan ihan omanlaisensa voima. Eikä se varmaankaan sammu, jos sen kipinän joskus saa.

Suoritin Tampereen Kalkussa etsintäkurssin syksyllä 2010. Tarkoitukseni oli tuolloin osallistua SPR:n ja Vapepan toimintaan mukaan, työt veivät kuitenkin mennessään. Töiden kuormittavuuden vuoksi oman vapaa-ajan kaipuu oli suuri.
Nyt saan tehdä itselleni tähän hetkeen sopivaa työtä. Rytmi on sopiva, viisi yötä ja viisi vapaata. Saan olla avuksi, mutta en koe tulevani riistetyksi.

Vapaaehtoisharrastus on ollut mielessä, erityisesti kadonneen henkilön etsintä.
Viime syksynä ilmoitin tietoni hälytyslistalle ja vasta nyt osallistuin ensimmäiseen etsintään. En tiennyt mitä odottaa. Otetaanko minut mukaan porukkaan vai koenko itseni ulkopuoliseksi. Osaanko toimia ryhmän mukana.

Hälytyksen vastaanottaessani olin juuri suunnitellut päiväni. Ensin oli tarkoitus käyttää asuntovaunu katsastuksessa, viimeisiä hetkiä viedään. Sitten olisi ollut eläintenhoito ja kaatopaikkareissu vuorossa, Katsastusasemalta puhelu kuitenkin kääntyi vaihteeseen, vielä puoli tuntia avaamisen jälkeen.
Samassa puhelimeen ilmestyi etsintähälytys. Kuittasin itseni osallistuvaksi.

Matka taittui moottoritietä pitkin 45min. Olin kietoutunut kaikkiin mahdollisiin suojavarustuksiin. Niskatuen kanssa tämä yhteiselo kyllä tuntuu hankalalta. Pää ei käänny ja verenkierto tuntuu lakkaavan. Muutenkin niska- ja selkävaivoista kärsivänä tuntuu koko häkkyrä tukalalta varusteelta. Kuitenkin riivin sen ylleni turvallisuudentuntua liehitellessäni.

Saavuin ennalta saamaani osoitteeseen. Kaksi Vapepan liiveihin sonnústautunutta kaveria lähti juuri autolla pihasta. Huomasin että olin hieman myöhässä. Käännyin eräässä risteyksessä väärään suuntaan ja olin nyt kymmenisen minuuttia jäljessä omasta ajatuksestani. Hetken mietin että lähdenkö perään vai hiivinkö etsimään ympäristöstä muita auttajia. Huomasin että kaksi henkilöä, keltaisissa liiveissä, käveli kohti edessäni seisseen rakennuksen etuovia. Lähdin perään.

Aulassa sain ilmoittautua. Sitten alkoi odotus. Etsijöitä vilisi ympärillä. Kaikilla tuntui olevan selvillä seuraavat vaiheet ja koko systeemin rakenne. Minä en tiennyt että pitääkö omatoimisesti osata lähteä seuraamaan  joukkoa vai jäädä nöyrästi odottamaan ohjeita. Yritin hieman tiedustella konkareilta ja päätin luottaa asioiden menevän ihan omalla painollaan.

Jalkapartio kerättiin. Hetken kuluttua olimme metsän laidalla. Kävelimme peräkanaa edellisen päivän merkeille, tarkoituksena jatkaa eteenpäin alueen haravointia. Yritin muistella viiden vuoden takaisia oppeja etsintäkurssilta. Metsä ympärillämme oli vakaa. Ikäänkuin se olisi tiennyt mitä on tapahtunut, seuraten meidän havainnointikykyä.

Olin varautunut vainajan löytymiseen. Aika eikä kylmät yöt olleet etsinnän kohteena olleen henkilön puolella. Samalla kun kuljin eteenpäin, tarkasti huomioiden omaa aluettani, mietin että mahtaisiko vainajan löytyminen luonnosta olla järkyttävämpää kuin tilanteessa jossa vainaja löytyy omasta sängystään. Työni puolesta olen kuoleman kanssa tottunut elämään rinnakkain. Toisaalta niin myös henkilökohtaisessa elämässäni. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä saattohoitokodilla, saateltuani oman äitini ensin tästä elämästä eteenpäin. Suhtaudun siis kuolemaan arvostavasti, neutraalisti. Useimmiten.

Hetkeä ennen kuin oma osuuteni etsinnöissä päättyi, loukkasi samassa ryhmässä ollut etsijä jalkansa. Omin avuin hän pääsi tien varteen kävelemään, autokyytiä odottamaan. Seurasin kuinka eräs ryhmän jäsenistä otti tilanteen haltuun ja kietoi kylmägeelipussin loukkaantuneen jalan ympäri. Huolenpito jatkui.

Toinen ryhmämme jäsenistä kertoi olevansa kovin kylmissään. Minulla sattui olemaan ns. avaruuspeitto repussa ja tarjosin sitä viluiselle. Yksi ryhmäläisistä kietoi kylmissään olevan nuoren pelastuslakanaan  ja piti häntä lähellään, luovuttaen näin omaa lämpöään lisäksi.

Kotiin päästyäni jäin päivän tapahtumia ynnäämään. Kuinka upeaa toisten auttaminen onkaan. Se ei ole vain avun antamista tuntemattomalle. Se on avun saantia tutuilta, puolitutuilta, vierailta. Yhteishenkeä ja päämäärän tavoittelua. Eikä unohdeta tuota tekniikkapuolta. Osalla oli mukanaan ihan perinteiset kompassit mutta myös noita itselleni vieraita gps-laitteita seurattiin tarkasti. Karttaa toiset lukivat yhtä taitavasti kuin ilmansuuntia. Minä tiesin vain oman paikkani vieruskaveriin nähden, suurinpiirtein.

Kotiutuessani kuulin että henkilö oli löytynyt, elossa!

Tuo päivä näytti minulle paljon. Ehdottomasti haluan oppia paremmaksi auttajaksi ja osallistua erilaisille kursseille. Kannattaa käydä tutstumassa SPR:n ja Vapepa:n sivuille ja kurssikalentereihin. Koskaan ei ole liikaa auttajia.

Vapaiden aloitus

Aamulla kotiutuessani en malttanut mennä maate. Kurjet huudahtelivat pellolla, taivaanvuohi liisi laiskasti tuulenvireen mukana. Lokkien kuulin kokoontuneen Pääskysaaren kallioille.

Kytkin peräkärryn autoon kiinni ja lähdin rannasta hakemaan viime kesänä kaatamiani kuusia. Vuohet saavat ensin kaluta oman osansa ja sitten puut pääsevät lämmitystehtäviin.
Makoilin laiturilla tovin, aurinko lämmitti. Sorsapari lensi kauhealla kiireellä laiturin ohi. Hetken kultuttua yhtä kovalla vauhdilla palasivat kuin ajo-ohjeita toisilleen huutaen.

Mielessäni oli mopo ja maantie. Väsymys alkoi kuitenkin painaa ja pienen pihasiivouksen jälkeen vaivuin peittoihin ja sikeään uneen.

Herättyäni lähdin vaimoa hakemaan naapurikylästä. Kaikki linjabiilit eivät tule tänne meille asti joten toisinaan se tietää kävelyä. Matkaa ei ole kuin vajaa viisi kilometriä, mutta väsyneenä sekin voi tuntua toivottomalta.

Yhteistä aikaa arvostavina otimme vuohet ja koirarouvan mukaan metsäkävelylle. Hörpin kahvia samalla kun vaimo oikoi rankaansa kuivuneen puunrungon päällä. Aloin heräillä iltaan ja mieli teki ajamaan. Kilometrejä ei ollut tarkoitus kartuttaa, oli vain kiva päästä rentoutumaan.

Sadepäivä

Vettä sateli, koleaakin oli. Hyvä päivä siis viettää moottoripyörätarvikkeita katsellen. Ajelin 70km lähimpään tarkoituksenmukaiseen myymälään.

Olin verkkokaupassa tehnyt vaikka minkämoisia löytöjä, paikanpäällä tuotteita ei sitten ollutkaan saatavilla. Poistuin suklaapatukka kourassa autoon tekemään uutta suunnitelmaa.

Sain idean lähteä etsimään sisustustyynyiksi sopivia asuntovaunuumme. Löysinkin tyynyt ja päälliset.
Yritin samalla seurata ihmisten käyttäytymistä käytävillä. Tänään ostoksilla oli muutamia ihan reippaan oloisia miehiä perheineen vai perheitä reippaat miehet mukanaan...

Olen ajatellut että kyseiseen liikkeeseen mennessään miehen kuuluu hieman vetää ryhtiä huonoksi,  painaa pää alas ja olla mahdollisimman kärsivän näköinen.  Olen parhaani mukaan taistellut vastaan.

Mutta olen ilmeisesti ollut väärässä,  olen sattunut vain näkemään sellaisia hahmoja muodostaakseni erheellisen käsityksen miehenä olemisen säännöistä tuolla.

Kotona asettelin tyynyt paikalleen ja näin meidät vaimon kanssa kesäisenä aamuna juomassa kahvia ja syömässä kahvijogurttia tyynyihin nojaten.

Sade piti taukoa. Ryhdyimpä auton pesuun.

Pyörällä kun pyörällä

Jätin mopoilut tänään väliin. Illalla teki kuitenkin mieli päästä kurvailemaan, hyppäsin siis uuden maastopyöräni selkään ja lähdin tutustumaan ajotuntumaan.

Kyseessä on Focus Redskin, rengaskoko 29. Säilytin autotallissa maantiepyörää pari vuotta ja kyllästyin haaveilemaan pyörästä jolla täällä maalla oikeasti jotain tekeekin. Tämä oli syntymäpäivälahjani, minulta minulle..
Kyllä oli ihan eri meininki tällä uudella polkea. Vakaa, kevyt ja sopivan nopea. Jonain päivänä alkaa metsäpolkujen koluaminen.

Kylän pellot olivat ääneti. Muutama vesipisara tipahteli jostain kaukaa ylhäältä. Pieni vilu alkoi iskeä, joten polkimiin liikettä.

Winter wonderland

Aamulla olin hereillä jo ennen vaimoa, se on harvinaista se. Jätin rouvan nauttimaan aamukahvistaan ja valmistautumaan töihin. Keitin veden vuohille, hain varastosta heinät, kaurat ja kanoille munitusrehut ja lähdin toivottelemaan huomenia.

Yön aikana maisema oli muuttunut valkoiseksi. Katselin pitkään elikoitten aamuruokailua ja kuuntelin kuinka kurjet kiljahtelivat pellolla. Meidän kukko vastasi parhaansa mukaan omalla suloäänellään.

Viereisen koivun oksalle lennähti tiainen. Oksan taipuessa hento lumiharso irtaantui leijaillen kohti maata. Puun juurella istui veikeän näköinen keltasirkku päätään kallistellen.

Saatoin vaimon pysäkille ja seurasin omaa ääntään rakastavan kurjen keikarointia keskellä peltoaukeaa. Kävellessäni kotiin, valkoista raittia, oli oloni hyvin jouluinen. Jokin joululaulukin alkoi soida päässäni ja huomasin vihelteleväni sen tahtiin.
Pysähdyin jokaisen lätäkön kohdalle tutkimaan kuvioitua jääkantta. Pulleat pajunkissat seurasivat lapsenomaista hämmästelyäni. Luonto on kaunis.

Nyt istun tässä koneen ääressä ja vilkuilen ulos. Siellä sataa lunta. Vähän, mutta kuitenkin.
Mikäli tänään ei ole mopoilun aika, niin Väinö arvostaa yhteistä aikaamme suuresti. Etenkin jos laitan karvahattuni päähän, olemme sitten hieman toistemme näköiset :)

Kurahousu

Saapuipa uusi paketti jälleen naapurikylän pikkukaupalle. Innoissani avasin kääreet, tiesin kyllä mitä sieltä paljastuu. Hetken pyörittelin uutta niskatukea käsissäni ja olihan se lähdettävä testaamaan.

Jo pikitielle kääntyessäni huomasin kuinka jäykkä olinkaan pyörän päällä. Pään kääntäminen ei enää onnistunutkaan niinkuin ennen, oli irrotettava vasenta käpälää kahvalta  ja käännettävä koko yläkroppaa nähdäkseen sinne minne halusi. Mietin että onkohan minulla nyt liikaa varustusta, tuntui oudolta. Toisaalta niskatuki toi turvallisuudentunnetta, mutta toisaalta söi sitä.

Ajoväyläni eteni metsän keskellä.  Toisinaan vastaan ilmestyi jäisiä osuuksia. Suurimmaksi osaksi tie oli kuoppaista, mutaista. Pyöräni ei ole mikään maastopyörä, mutta hienosti suoriutui. Olin ajanut parisenkymmentä kilometriä kun huomasin kaipaavani lepotaukoa. Eteneminen oli ollut hidasta ja hieman jännittävääkin.

Metsä oli hiljainen.
Riisuin niskatuen kainaloremmit ja nostin häkkyrän satulan päälle. Tuntui hyvältä saada liikuteltua itseään vapaasti. Huomasin ahdistuvani ajatellessani tuen uudelleen pukemista, päätin kuitenkin tehdä niin. Takaani pyyhälsi reippaasti sauvakävelylle intoutunut rouvashenkilö. Ajattelin jatkaa matkaa mopoineni jotta rouva saa ulkoilla rauhassa.

Kotiin päästyäni ensimmäinen tekoni oli riisua niskatuki. Helpotus. Sitten päästin koiran ulos ja kävin viemässä vuohille ja kanoille vettä. Tällä välin oli liuotin saanut muhia pyörässä. Seurasi pyörän pesu, tai oikeastaan kaksi pesua. Kun tulos oli tyydyttävä, siirsin mopon katokseen uinumaan. Taas hieno yhteinen retki takana.

Vettä alkoi tihutella. Nappasin syliini muutaman klapin ja lähdin lämmittämään saunaa. Nukahdinkin sinne lauteille hetkeksi.

Valvontavapaille

Viisi yövuoroa meni tällä kertaa yllättävn nopeasti. Aamulla katselin päivävuorolaisten reppuja toimiston nurkassa, olivat siinä vielä levolla. Pian käytävältä kuului haukottelua ja ensimmäiset työntekijät hiipivät aloittamaan päivää. Yö oli ollut senverran rauhallinen että suurempaa raporttia ei ollut antaa. Otin omat kamani ja lähdin kohti vapautta.

Kello oli seitsemän, aurinko kurkisteli pilvien takaa. Myöhemmin päivällä sitä ei enää nähtykään. Kotona vaimo keitti aamukahvit ja minä hoisin tallieläimet. Sitten maate.

Koko päivä oli ollut harmaa ja sateinen, en ollut harmissani vaikka heräsin vasta illansuussa. Join taas kahvia ja katselin taivaalle hetken. Pakkohan se oli ajamaan päästä, joten ajopuku niskaan ja Hondaa herättelemään. 

Yritin etsiä pelloilta jonkinmoista liikettä, olivat vaan kaikki kylän eläimet sateensuojassa. Puolessa välissä määränpäätäni alkoi pisaroita nakutella visiiriin kiihtyvällä tahdilla. Mutta sehän ei matkantekoa keskeyttänyt.

 Muroleen kanavalle ei ollut pitkä matka. Kävin kääntämässä ajopelin takaisin kotia kohti ja suoritin pakollisen kuvauksen. Samalla oikasin rankaani hieman. Ei ollut kanavalla ruuhkaa vielä, kesäisin siellä onkin vilskettä, sen vuoksi tykkäänkin ajella sinne ennen kesäkauden alkamista.

Tuulen viemää

Yövuorosta kotiutuessani olivat suunnitelmani hieman muuttuneet. Olin haaveillut ajolenkistä iltapäivällä, herättyäni pitkiltä ja makoisilta unilta.

Mutta niin oli myrsky saapunut meidänkin kylään. Vuohien ruokakipot lentelivät pitkin pihaa, autokatoksessa nojailleet puujalat olivat oikosenaan soralla. Oravarouvakin teki vain nopean juoksun katon yli ja palasi pesäänsä.

Koiramme meinasi seota, olin jo varautunut ettei sen sydän kestä pelkotilaa, vaikka terve sydän onkin. Koiran tyynnyttelyä ja henkistä tukemista kesti pari tuntia jonka jälkeen olemme molemmat simahtaneet. Unet jäivät kylläkin lyhyiksi. Jokin lensi pihamaalla taas kovalla kolinalla. Päätin nousta.

Vuohille vettä kantaessani katsahdin mopon suuntaan. Ei tuntunut kovin innokkaalta kaverikaan, pää kallellaan toivoi katoksessa ettei saa osumaa ilmassa kiitävistä esineistä.

Huomiseksi kuulemma on luvassa sadetta ja sitten taas tuulta.

Pikapyrähdys

Heräsin harmaaseen päivään, jotain siellä oli satanutkin nukkuessani. Iltapäivästä alkoi kuitenkin aurinko kurkistella, samalla ajointokin nousi. Päätin lähteä tekemään pienen lenkin naapurikylässä ja tulla sitten takaisin valmistautumaan alkaviin yövuoroihin.

Ajelin ensin kohti Muroleen kanavaa, mopo kuitenkin halusi jatkaa risteyksen kohdalla eteenpäin kohti Kekkosta. Jäminkipohjan jälkeen käännyin takaisin ja pidin pienen jaloitteluhetken.

Aurinko valaisi peltoaukean kauniisti. Kaksi lintua kilpaili keskenään, äänestä en tunnistanut. Mutta lintutietämykseni ei kovin kehuttava olekaan.

                                                                   

Kylmä ei tullut missään vaiheessa, olin tosin hyvin varustautunut. Pohdin jopa töihin lähtöä mopolla, mutta onneksi se maltillinen osa minua sai äänensä kuuluviin. 

Jos nyt vaan malttaisi mielensä. Siellä on vielä jäätä matkalla ja yöt vilposia.