Talvi on ollut vähäluminen ja monesti on mielessä käynytkin herätellä Honda talviunestaan. Meidän kotitie vain on ollut sen verran jäinen että olen malttanut mieleni. Parisen viikkoa sitten avasin ajokauden. Käynnistin pyörän ja laskettelin autotallista pihamaalle aurinkokylpyyn. Mopottimen hyrrätessä tyytyväisenä kävin pukeutumassa ajovarusteisiin. Jännitys mahanpohjassa kutitteli hauskasti.
Olin jo hyvän lenkin ehtinyt kurvailla kun aurinko alkoi painua peltojen taskuun. Pistin kahvan-ja takapuolen lämppärit päälle ja jatkoin matkaani. Pysähdyin matkalla katselemaan peurojen ruokailua. Kahvitkin olin pakannut mukaani mutta en siinä sitten kuitenkaan malttanut nautiskella muusta kuin pyörän läsnäolosta ja ympäröivästä luonnosta.
Ajoasuni suojaa hyvin tuulelta, mutta kyllä sitä alkoi jo hieman sormet viiletä. Suunta kohti kotia, tähtitaivas katseli kulkuani.
Seuraavana päivänä aurinko komeili taas taivaalla. Lähdin tutustumaan naapurikylämme antimiin. Löysinkin muutamat hiekkadyynit metsän keskeltä.
Tämän retken jälkeen alkoi ketjujen rahina, jonka olen saanut tässä korjailtua jo useaan otteeseen. Ketjun etupään ratas luiskahtaa ajon aikana ulospäin ja ketju alkaa hangata runkopalkkiin. Tämä on nyt aiheuttanut päänvaivaa ja olen erilaisia patentteja tehnyt jotta olen ajamaan päässyt. Nyt kuitenkin tänään laitoin huoltopyyntöä erääseen liikkeeseen. Ihan turvallisuuden vuoksikin haluan uskoa tämän asian osaavien ihmisten käsiin. Ajokuume on kauhea. Tekee ihan fyysisesti kipeää kun ajattelen pyörän seisovan tallissa pää kallellaan, odottaen yhteisiä kilometrejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti